Näetkö kuvia, tunnetko niitä, tunnetko noita tunteita, tapahtumia tai tapahtumattomia... mitä ne tarkoittaa, uskotko niihin, uskotko sisimpääsi?
Ihmetellessäsi maailman menoa milloin kävellessäsi katuja pitkin, autolla ajaessa tai kotona sängyssä maatessasi pimeyden huntuun verhoutuneena, tulee mieleen tilanteita, tunteita, kuvia jostakin kaukaa. Ei läheltä, ei kaukaa ajallisesti vaan aalloilta kaikkeuden, sisältä, sielusta, jostain silmien takaa. Selittämättömiä asioita joita vain tiedät ja näet. Ravistelet laatikkoa jossa palapelin palat ovat irrallaan ja vastoin thermodynamiikan toista pääsääntöä palat alkavatkin loksahdella kohdalleen, muodostaen kuvaa... kausaalisuuttako.
Oletko koskaan ajatellut jotakin ihmistä ja juurikin silloin hän soittaa puhelimeesi tai kävelee kadulla vastaan? Oletko kokenut deja vu tilanteessa arvaamattomassa? Pystytkö tietämään mitä toinen sanoo ennen sanoja? Miksi tapaat tuon ihmisen tai kuulet hänestä juuri silloin, miksi koet, miksi näet selittämättömiä asioita, miksi kohtaat odottamattomia tilanteita niin kuin hyvän päivän tuttuja, miksi tunnet ja näet?
Näetkö nuo seitin ohuet langat ja verkot, nuo polymeeriketjut mutta paljon pienemmät kuin molekyylit. Nuo yhteydet, valoisat joustavat yhteydet, jotka kurottavat ajan ja paikan taa toisiin sieluihin tuntemaan ja näkemään. Nuo yhteydet jotka tuovat myös tuskaa. Arki, kyynisyys eivät niitä näytä.
Muistatko kun lapsena juoksentelit aurinkoisena kesäpäivänä pitkin hiekkatietä pajunoksa kädessä, kirmaten pitkin niittyjä alla suurien lämpöisten puiden. Kävellen pitkin joen rantaa vettä loiskutellen, kiviä heitellen. Katsellen ihmeitä maailman lapsen ilolla ilman huolen häivääkään hetkestä tai tulevasta, mistään. Olit puhdasta iloa ja valoa. Sellaisia nuo yhteydet, nuo harvinaisimmat ja kauneimmat, ovat puhtaimillaan.
Tuo kaunis värien leikkiä täynnä oleva niitty ja hiekkatie jota suuret puut vierustavat kullankeltaisilla lehdillään. Lämmin tuulen vire joka koskettaa poskea ja silittää hiuksia, rauha, lämpö, puhtaus. Mutta jos tunnet ja näet miten tummat uhkaavat pilvet ovat niityn päällä, raiskaavat sitä rankkasateellaan, tuhoaa tuon puhtauden... uskotko... uskotko sisimpääsi?
Joku toki voisi toisinkin väittää, etuja suojellakseen, pelosta, heikkoudesta. Tekisikö hän heikkoudellaan karhunpalveluksen noilla kaikkeuden aalloilla kulkeville seitin ohkaisille, hauraille yhteyksille ja niiden näkevien uskolle sekä tutkiskelulle. Mikään ei voi koskaan palauta sitä lapsen riemua, iloa ja puhtautta takaisin. Koska on informaatiota joka on kaikkeuden muistissa eikä sieltä koskaan häviä. Tuo niitty, tuo hiekkatie ja suuret puut kultalehtisinä voivat palata, hetket voivat olla kauniita, mutta yhteyden puhtaus ei palaa koskaan.
Joskus myöhemmin mikä oikeasti vaivaa ajatustasi, jos sisimpäsi ja tunteesi toimivat thermodynamiikan toisen pääsäännön vastaisesti, missä ja miten epäjärjestys kasvoi...
-g
