lauantai 2. marraskuuta 2013

Edessämme

"Kuoleman pataljoonat kulkee takana. Edessämme on maisema kuin lakana. Meidän leirin täytyy muuttaa uudelleen joko rajan yli tai taivaaseen." Timo Rautiainen

Muistan veljen joka ei taisteluissa onnistunut missään. Toisen veljen joille jumalat olivat aina puolellaan, tuolla ylhäällä nauraen. Meidät on luotu niin erillaisiksi ja kaikkia ei ole luotu jokaiseen tehtävään, mutta ehkäpä omaamme. Vaikka askelmerkit olisivat kuinka tarkat tahansa ei siltikään veli hopea voinut kuin epäonnistua. 

"Taivaan verestä kuvastui se naurava pyöveli" TR. Ja toisille meille jumalat tuolla jossakin Afrikan rannikolta nauravat. Me luomme oman kaikkeutemme, ne jotka uskaltavat mennä, vaikka kuinka tuomittuna olisivat kulkemaan. Heille jumalat nauravat ja heille suodaan viiniä sekä rypäleitä. Ne ovat niitä "hulluja" veljiä joiden yllä aina lentokoneet kilometrien yllä lentävät, korkealla ja kauas kuvissa kauniissa.

Täällä pohjantähden alla minä suren ja itken vuokses kyyneleen. Hitaasti tuon kyyneleen itken, vuodatan vuoksi tasa-arvon ja liberalistisen ymmärtämisen. Älä koskaan supista näkemystäsi kapeaksi kiilaksi, ei uskonnon, ajatuksen, näkemyksen, politiikan takia. Älä koskaan unohda absoluuttista tasa-arvoa. On vain pitkä kaipaus, kyynel silmäkulmassa, tuolla kylissä, kodeissa kaukaisissa.

Jokaisella meille löytyy kultajyvä pala taivasta, timantti, lahja jumalilta odotomassa jossakin salaisessa paikassa. Etsitkö sinä salaisuuttasi, löydätkö sitä koskaan vaikka se silmiesi edessä kenties on, ihan siinä sormien ulottuvilla.

James Joycella on alkulauseensa kaiken päätävänä lauseena. Ja vain osa sinisestä maasta, taivaasta. 

Three quarks for Muster Mark!
Sure he has not got much of a bark

And sure any he has it's all beside the mark


Kaikki on yhtä. Tarviiko muuta olla. Mitä muuta jumalat meiltä vaativat in this land of Anaka.

-g

perjantai 1. marraskuuta 2013

Nähtävillä

Se verkko tuolla ulkona, pitää otteessa tahmaisessa, pois päästävä on kunhan vain keinon kainon keksii, näkee taakse verhojen silmiä peittävien.

Riitasointua niin paljon, päätä pakottaa... Miksi teidän pitää kiukkuilla, riidellä, taistella arvovallasta ja asemasta. Miksi teidän pitää sanoa poikkinaisia sanoja ja osoittaa mielipiteitänne, kilpailla, olla olevinaan, käyttää valtaa olemalla alistuvia, alentaa muita ja alentaa itseään. Miksi teidän pitää olla agressiivisia, kärttyisiä, ilkeitä toisillenne. Miksi te olette kiinostuneimpia toiste elämistä kuin omastanne. Miksi te ette kasva aikuisiksi. Onko se edes oikein että teille on annettu tällainen lahja ja te heitätte sen pois edes näkemättä noiden suurien sinfonioiden taakse. Miksi te särjette peilit.

Me kaikki muutumme, minä olen muuttunut. Minä olen horjunut, epäilen enemmän kuin ennen.

Olen aina epäillyt varsinkin totuutta. Totuus on tuolla jossakin vain harvojen saavutettavissa. Totuus vaatii nöyryyttä ja elämän viisautta, viisautta jota on vain kuolleilla.

Autoa ajellessa pysähdyn liikennevaloihin. Katson syksyn sateista maisemaa, tumman surullisia lehtia taivaan ja maan ja kuitenkin niin rauhaisaa. Hetki aikaa, iäisyyttä pysähdyn, kirjoitan... 

Ahdistus luonain on tuo tunne kuolematon.
Se niveliä ain vaivaa ja sieluun onkaloita kaivaa.
Repii verhoja riekaleiksi, kiireissään juopuu tuomareiksi
ja toisinaan laulujen juomareiksi.
Kaik seitsemän kuolemansyntiä tauotta velloo edessäin,
kaikkien nähtävillä ja niin harvojen näkeminä.

Aika on, se aika on pitkä ja loputon aika vasta pitkä onkin ja niin paljon liukkaampi petoa. Ajan takana on rauha, seesteisyys. Ei mitään jahdattavaa, ei ristiriitoja, ei kilpailua, ei ilkeyttä, eri jonninjoutavaa juoruilua ja väärän laista kiinostusta toisten elämästä. Ei typeryyttä ihmisen. On vain hyve ja hiljaisuus. 

Muuta pelättävää ei ole kuin pelko itse. Enkä minä mitään pelkää, väsynyt vain olen.

-g

lauantai 24. elokuuta 2013

Itsekritiikki

"Jos me emme lopeta sotaa, sota lopettaa meidät"

Mitä vastaan sinä sodit, mitä vastaan taistelet? Johtajan, vapahtajan, elämäntavan, omien uskomusten, vai totuudenko puolesta. Mikä on totta, mikä on oikein. Oletko koskaan kyseenalaistanut mihin sinut on kasvatettu, kasvatettu kuin bonsaipuun. Luuletko Sinä oikeasti tietäväsi mikä on totta...

"Ilmassa tuoksahti hienostunut aromi, mä tunnistan kuinka askel kevenee. Mä oon erämies ja silloin kun ratsastan niin banjot soi. Mä oon herrasmies ja banjoas kun näppäilen se kauniisti soi." Stig

On niin monia hetkiä mitä jakaa ja silti kukaan muu kuin sinä itse et tiedä niitä kaikkia, niitä hetki koko sitä arvokasta tarinaasi. Tämä on loppumaton tarina, tarina jonka sinä luota itsellesi, tarina jonka osan sinä luot nähtäväksi harvoille tai monille riippuen tarinastasi ja tahdostasi. Ja jos sinä et luo sitä tarinaa, omaa tarinaasi, joku muu luo sen puolestasi. Älä kadu mitään mitä teit, se tekee sinusta sen mitä olet. Opi menneestä, opi terveellä itsekritiikillä se vie sinut aivan toiseen salaiseen maailmaan. Älä jää tänne, tylsän mielen tuotteeseen, älä jää tyhmentymään, mene eteenpäin, mene lähemmäksi loppua, mene sinne missä tarinasi muuttuu Kiertolaiseksi. Kiertolaiseksi läpi lukemattomien galaktisten vuosien.

Tappaisitko pelastaaksesi elämän, tappaisitko jotta todistaisit oman asiasi oikeaksi. Niin paljon sotaa, niin paljon taistelua, turhaa, jonninjoutavaa. Ole kaiken sen yläpuolella ole hukassa... ja kuitenkin tunnet, teidät, näet jotakin enemmän.

Mitä jos haluaisin rauhaan. Mitä jos epäonnistuisin tässä kaikessa, enkä jaksaisi tätä enää. Mitä sinä tekisit? Mitä jos haluaisin taistele, muuttaa koko elämäni, näyttää valoa jota muut eivät näe. Taistella oman elämäni puolesta, sen puolesta mitä olen, mihin uskon. Mitä sinä tekisit?

Taistele, taistele sen puolesta mihin uskot, taistele uuden maailman puolesta. Taistele oikeuden puolesta, meidän puolesta, kauniimman uuman puolesta. Taistele lasten puolesta, tulevaisuuden puolesta, kauniimman maailman puolesta. Taistele sinun oman elämäsi puolesta, todellisuuden puolesta, paremman tulevaisuuden puolesta. Taistele kuin leijona!

-g

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Aikoja

Kävelet katua pitkää vai juoksetko kohti jotakin päämäärää tavoitetta. Kenties odottamattomaan vai niin liikaa odottavaan kunniaan tai pettymykseen karvaaseen. Juokset takia ryhmän, itsensä voittamisen, pelon, tarpeen tai uskon. Tiedätkö mihin olet menossa, mitä tuon matkan päässä odottaa, mitä tavoittelet ja miksi? Tuskaa... matka tuo pitkä vierellä sen tuo. Askel alussa niin kepeä, maata tasaista, alamäkiä, ylämäkiä, istutuksia kauniita, puita vehreitä, tuulta, sadetta, auingonpaistetta. Lihaksissa maitohappoa, väsymystä, voimalla tahdon taistelet kohti seuraavaa suoraa, seuraavaa mäkeä, seuraavan mutkan taakse. Seuraavaa sataa metriä, lyhtytolpan väliä... vielä hetki, tavoite ja uskot uuteen sataan metriin, uuteen tolpan väliin. Ylität itsesi taistelet, hampaat irvessäkin, kenties makukin veren suussa. Lopussa olet voittaja, oman elämäsi sankari, puhtaasti koska teit sen, itsellesi.

Ostat karkkipussin, joskus jopa valitset ihan itse nuo karkit kauniit, makeat, karvaan ihanat, suolaisen suloisen.... niin monenlaisia, eri värisiä, makuisia. Miksi, mietit mitä tekemistä karkkipussilla tuolla onkaan, tähän, elämään... ehkäpä se sisältääkin kaiken tuntemamme ja tuntemattoman.

Maistelet maailmaa, makuja, ihmisiä, hetkiä, matkoja. Eri värisiä, makuisia, tuntuisia... mitä niistä etsit. Kävelet illan hiljentyessä pitkin katuja autioita. Päivällä keskellä kiireisten ihmisten rientoja päämäärätöntä väistellen. Pohdit itseksesi, mietit ajatuksia ääretömiä. Mistä tulet, mitä olet, mihin menet... ja "kukaan ei koskaan voi sun paikaa ottaa, kukaan ei mun maailmastaan tee kauniimpaa" (Vesterinen). Istut nuotio palavan äärellä, liekin leikkivän, takana tiettömien taipaleiden suopursun tuoksu ilmassa. Kävelet korkealle päälle vaaran suuren, kosketat jotakin hiljaista, ääretöntä rauhaa silmänkantamattomiin. Joki rakkauden kiemurtelee alhaalla laaksossa, metsää silmänkantamattomiin. Vaaran puuttoman päällä vain sammalta ja kiveä, karuutta kaunista. Tuo hetki iätön tuo kyyneleen silmänurkkaan ja hetken vain hetken on hiljaista. Kun tunnet, tunnetko tunteita, tärinää, lämpöä, sähköä, voimaa. Luotko sitä, käytätkö sitä... onko sillä oma massansa. Jos on, niin silloin sen, sinun, täytyy vaikuttaa kaikeuteen. Jokaisella massallisella objektiivilla on vetovoimansa. Sitä on karkkipusissa olevat karkit, niin erilaisia voimia vetäviä. 

Miksi nuorena te olette niin ylimielisiä ettette näe ja ymmärrä että vanhemmat saattavat nähdä valintojenne ja tekojen taakse, kausaalisuuden tuolle puolen. Miksi vanhempana olette niin ylimielisiä ettette näe että ikuiset näkevät valintojenne ja tekojenne, kausaalisuuden tuolle puolen. Aika on täysin suhteellinen käsite. "Rintaliiveistä haka vihdoin kun aukeaa, äijä tuhisee ja liian varhain laukeaa. Miksi rakastuit oopperassa torkkujaan, joka hallitse ei runouttaan tai orkkujaan" (Samuli Putro). Mitä kauemmin olet elänyt sen lyhyempi suhteellinen aika tunti tai minuutti on, sen lyhyemmältä ja ikuisuudelta ajatuksessa akti tuntuu. Niin lyhyt on nuoremman ja vähemmän mielen perspektiivikin. Perspektiivi kysymyksiä.

Sävelet ja suuret sinfoniat sielussa soi, mutta niitä niin vaikea on sanoiksi muuttaa. Sanat tekevät äärettömästä äärellisen, tunne, symboolit vievät äärettömän tuolle puolelle. Niin harva voi nähdä sen yksinkertaisen kauneuden.

Jonakin päivänä olet kärsivällisyyden karaisema, kivun koventama ja kuitenkin ymmärrät että todellinnen vahvuus on rauhaa, pehmeyttä, joustavuutta ja suvaitsevuutta. Mikään ei enää häiritse sinua silti tunnet kaiken... sielut, ajat, tunteet, hetket, ajatukset kauneimmat ja rumimmat ja mietit miksi kaikki on olemassa. Näet hetken tuolle puolen, etkä enää ole vain kadettina elämän virrassa.

Maailmankaikkeus on ääretön uskon niin. Niin myös rakkaus ja usko on uskon asia.

-g

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Valoa

Kuljen tietä tyhjyydestä toiseen, polkuja kovin erillaisia katsellen. Äärettömään venyvä kuminauha, läpi ajan ja kaikkeuden. "Turhuuden turhuutta, kaikki on turhuutta sanoin saarnaaja". Yhtä kaikki, kaikki on yhtä, osa ympyrää, samaa leikkiä hiekkalaatikossa alussa ja lopussa... Ilman valoa...

Kuuntelen tarinaa kaunista, katselen näyttämöä joka asetettu on vain tarkoitusta varten. Kauneutta taiteen, liikkeiden sulavien takana suurempien tarkoitusten. Niin kaunis ja mieltä liikuttava on laulu syvältä sisimmästä kumpuavan joukon yhtenäisen, voimaa takana järjen. Otan siihen osana palasena tavan ikuisen. Toinen katselee, toinen kuuntelee, toinen kokee hetken jos toisenkin. Toinen unohtaa, toinen hetken muistaa, mutta vain yksi elää todeksi, muistaa, kasvaa, kehittyy. Erilaisia ihmisiä, erilaisia mieliä, erilaisia polkuja.

Egoismi juontaa juurensa kenties renesanssista, 500 pitkää vuotta kehittyen, kasvaen mittoihin tämän päivän, jättiläiseksi. Sitä hintaa maksamme. Mitä oli ennen tuota pitkää aikaa... Kauas täytyy katsella, arvella. Yhteisö, hierarkia, johtaja. Kaipa aina alusta historian on joku tarvittu asettumaan joukon kärkeen, johtamaan. On johdettu kukkuloille kunnian ja alimpaan helvettiin. Noustu menestykseen ja tuhottu rakennettu. On ollut hyviä ja kunniallisia, huonoja ja itsekkäitä johtajia. On puhallettu ikuisen tuulen lailla vuoria maan. Erilaisia pyrkimyksiä, erilaisia päämääriä, erilaista moraalia, erilaista eettisyyttä. Nykyhetki, tässä ja nyt... kaikilla on mielipide, perusteetonkin pienemmän mielen. Tuo mielipide tai olotila joka pitää välttämättä oksentaa jokaisen nähtäväksi...  ja poistaa kaikki epäilys. Egoismi, individualismi, liberalismi kaikki yhtä laiskuutta. Luulet olevasi ahkera, mutta olet lopettanut ajattelun. "Pahinta on henkinen laiskuus, joka estää mielen ponnistelun kiusauksia vastaan ja johtaa meidät enemmistön mukana joutavaan kehittymättömyyden tilaan."

Yhteiskunta joka ei ole henkisesti valveutunut ja kohonnut tietoisuudessaan, kehittää oman aikansa ilmiöitä, mielipiteiden ja tietämättömyyden perustalta. Tuollainen liberalistinen, laiska yhteiskunta johtaa edustuksellisen demokratian mielipideilmiönmuodostuksen kautta, itseään ja järjestelmää ruokkien, kohti omaan väistämättömään tuhoonsa. "Moraaliset hyveet ovat menestyksen perusta, tuki ja suuruuden henki (James Allen)." Yhteiskunta ja yksilö, yksilö ja yhteiskunta ilman moraalia, ilman viisautta hajoaa sisältä päin.

Kuunteletko, katseletko sinä näytelmää oppiaksesi, elääksesi oppimaasi todeksi. Nähdäksesi jonakin päivänä valon, oivalluksen ja viedäksesi sitä joukon edessä valaisten pimeää. Taisteletko sinä urheana leuka pystyssä omalla valon miekallasi laiskuutta ja typeryyttä vastaan tuossa äärettömässä tietämättömyyden autiomaassa. Oletko valmis oppimaan ja olemaan opetettavissa, etsimään todellista valoa sisältäsi.

Kaikki lähtee ajatuksesta. Puhdas ajatus on kuin Brut Nature, ilman tippaakaan sokeria. Silloin ja vain silloin paljastuu mielen puhtaus.

-g

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Sotureita

Suolainen on maku huulilla katkeran... Kävellen kadulla farkkutakin kaulukset pystyssä, tunnossa voiman nuoruuden. Soittoruokalan baarissa katsoen silmiin nuoriin vihaisiin. Tärinää, värinää, uhoa, tuhoa, koiria pieniä räksyttäviä... Oletko huomannut, pienimmät koirat räksyttävät eniten, pelostako, uhostako, egostako, hulluudesta evoluution...

Pilvet matelevat ylitsemme, ajasta toiseen, ikuisuuden mitassa elämän ihmisen. Hiipuu tähdet nousevaan aamuun, häviää koiran räksyttävät kääntyen kannoiltaan kohti koppejaan. Nousee aamu käyden pitkin tietä paljaan mustaa. Käy valo pitkin järven pintaa, tuoden viestiä kaukaisen maan. Säde ihollas viipyy, hetki pysähtyy...

Mutta asiaan... tai sen viereen, kunniaan. Mitä kunnia on? Mitä tuo sana tavanomainen tarkoittaa? Sotilaskunnia, sotilaan kunnia, soturikunnia, kunniakas soturi, honour, Bushido, way of warrior... kunnia elämässä ja toiminassa, kunniakkaasti elettyä elämä... Kysymys on varmastikin määrittelystä, kuka kokee ja näkee mitenkin tai tulkitsee jonkin sanan tai asian. Kaipa honour puhtaimmillaan kuvaa sitä kunniaa joka ihmisen tiellä voi olla kaikkeutta ja toisia ihmisiä kohtaan tai Bushidon käyttäytymisohjeita, eettisiä- ja kunniakäsityksiä. Mitä kunnia sinulle on? Elätkö koodin, periaatteen mukaisesti?

Surkuhupaisinta on nähdä ihmisten heittävän periaatteet nurkkaan rahan, harhaisen aseman tai loukatun egon takia. Vain vahva mieli voi myöntää ja kantaa epäonnistumisensa, kantaa vastuunsa valinnoista. Ajastaan ne kaikki muuttuvat voitoiksi. Joskus on kaunista ja kunniakasta nuolla haavansa ja todetta toisen olleen parempi. Se vaatii vahvuutta ja siitä kasvaa suuruus. "Aina löytyy lännestä nopeampi vetäjä".

-g

tiistai 5. helmikuuta 2013

Unpluged

Näetkö kuvia, tunnetko niitä, tunnetko noita tunteita, tapahtumia tai tapahtumattomia... mitä ne tarkoittaa, uskotko niihin, uskotko sisimpääsi?

Ihmetellessäsi maailman menoa milloin kävellessäsi katuja pitkin, autolla ajaessa tai kotona sängyssä maatessasi pimeyden huntuun verhoutuneena, tulee mieleen tilanteita, tunteita, kuvia jostakin kaukaa. Ei läheltä, ei kaukaa ajallisesti vaan aalloilta kaikkeuden, sisältä, sielusta, jostain silmien takaa. Selittämättömiä asioita joita vain tiedät ja näet. Ravistelet laatikkoa jossa palapelin palat ovat irrallaan ja vastoin thermodynamiikan toista pääsääntöä palat alkavatkin loksahdella kohdalleen, muodostaen kuvaa... kausaalisuuttako.

Oletko koskaan ajatellut jotakin ihmistä ja juurikin silloin hän soittaa puhelimeesi tai kävelee kadulla vastaan? Oletko kokenut deja vu tilanteessa arvaamattomassa? Pystytkö tietämään mitä toinen sanoo ennen sanoja? Miksi tapaat tuon ihmisen tai kuulet hänestä juuri silloin, miksi koet, miksi näet selittämättömiä asioita, miksi kohtaat odottamattomia tilanteita niin kuin hyvän päivän tuttuja, miksi tunnet ja näet?

Näetkö nuo seitin ohuet langat ja verkot, nuo polymeeriketjut mutta paljon pienemmät kuin molekyylit. Nuo yhteydet, valoisat joustavat yhteydet, jotka kurottavat ajan ja paikan taa toisiin sieluihin tuntemaan ja näkemään. Nuo yhteydet jotka tuovat myös tuskaa. Arki, kyynisyys eivät niitä näytä.

Muistatko kun lapsena juoksentelit aurinkoisena kesäpäivänä pitkin hiekkatietä pajunoksa kädessä, kirmaten pitkin niittyjä alla suurien lämpöisten puiden. Kävellen pitkin joen rantaa vettä loiskutellen, kiviä heitellen. Katsellen ihmeitä maailman lapsen ilolla ilman huolen häivääkään hetkestä tai tulevasta, mistään. Olit puhdasta iloa ja valoa. Sellaisia nuo yhteydet, nuo harvinaisimmat ja kauneimmat, ovat puhtaimillaan.

Tuo kaunis värien leikkiä täynnä oleva niitty ja hiekkatie jota suuret puut vierustavat kullankeltaisilla lehdillään. Lämmin tuulen vire joka koskettaa poskea ja silittää hiuksia, rauha, lämpö, puhtaus. Mutta jos tunnet ja näet miten tummat uhkaavat pilvet ovat niityn päällä, raiskaavat sitä rankkasateellaan, tuhoaa tuon puhtauden... uskotko... uskotko sisimpääsi?

Joku toki voisi toisinkin väittää, etuja suojellakseen, pelosta, heikkoudesta. Tekisikö hän heikkoudellaan karhunpalveluksen noilla kaikkeuden aalloilla kulkeville seitin ohkaisille, hauraille yhteyksille ja niiden näkevien uskolle sekä tutkiskelulle. Mikään ei voi koskaan palauta sitä lapsen riemua, iloa ja puhtautta takaisin. Koska on informaatiota joka on kaikkeuden muistissa eikä sieltä koskaan häviä. Tuo niitty, tuo hiekkatie ja suuret puut kultalehtisinä voivat palata, hetket voivat olla kauniita, mutta yhteyden puhtaus ei palaa koskaan.



Joskus myöhemmin mikä oikeasti vaivaa ajatustasi, jos sisimpäsi ja tunteesi toimivat thermodynamiikan toisen pääsäännön vastaisesti, missä ja miten epäjärjestys kasvoi...

-g

lauantai 19. tammikuuta 2013

Armoton

"Päiväkodin lapset ovat pihalla taas. Niin kai minäkin.... enää en tiedä missä oon. Tänään olet lähtenyt pois." PMMP

Miten voit keksiä uutta, vanhaa... kaikki on jo. Sinä olet vain niitä tarinoita joita olet. Mutta ne tarinat ovat ainutkertaisia. Sinä olet ainutkertainen, arvokas, ainut laatuaan, paras itsesi. Sulje silmät rakkaani, jokainen tarina jota kerrot, jota koet, näet, on sinun omasi, ei kenenkään muun. Voi kun osaisinkin keksiä uusia sanoja, uusia riiimejä, tarinoita, runoja kauniita. Mutta mitä pidemmälle nuo päivät käyvät, vain sankareiden töitä.

Palaan hetken kotiin päin, alkuun... miten hetkestä kiinni saan. Pysähdy siihen hetkeen jolloin tie on risteyksessä.. Valitse ja toki aina taivaan kannella voi valita uudelleen. Mutta tiedätkö mistä valitset, se vaatii viisautta. Ei kysymys ole vastauksista, ei päämäärästästä, vaan siitä että löytää kysymykset...

Niin erillainen tuo hetki on, mitä hävittänyt olen aikaan kiireisen matka, äärettömyyteen. Muistiin kaikkeuden. Miten sen sieltä haet... Pimeän tultua mä purista sun kättäs, pidäthän kiinni hetken tään matkalla maan, että minäkin jaksan. Siltikin tunnen sen hetken sielussa en sitä koskaan unohda.

Voisin kuunnella nauruasi pilvissä soivaa lailla kantelen helkkyvän, lailla lapsen viattoman. Järven rannalla käy valon ensisäde vasten ihoasi kuulasta ja hetki on ikuinen.. Mitä kaikkea silmät eivät nää, mutta sielu tuntee tanssin taivaan, tuntee pureman ajan hampaan.  

Mitä enää näen, näenkö mitään mitä sinä näet, sitä mitä minä?
 
Kaikki nämä vuodet ovat huomaamatta syöneet usko ihmisiin, aivan huomaamatta taistelen vasten virtaa vastakkaista. Hiljalleen keitetty kuin sammakko kiehuvaan veteen, jota aina vain enemmän lämmitetään.

Ja siltikin missä me olemme keskellä kaikkeutta, pienellä kivellä, haavoittuvaisia. Näkemättä ympärille, ymmärtämättä myrskyjä, suuria. Omassa pienessä maailmassa, omilla sokeilla tasoillamme.

Olen jossain täällä... onko meillä vielä aikaa.

"Tyger tyger burning bright
in the forests of the night,
What immortal hand or eye
Dare frame thy fearfyl symmetry?"
William Blake

-g

Korpiteitä

"Mieti mitä jää kun mä lähden täältä..." (Cheek/Erin) kaikenlaista skeneä mollia ja duuria, miten mieli sen haluaakaan mieltää, mutta ei syytä huoleen ja miksipä olisi. Yksi henkäys tämäkin hetki täällä on vaan.

Miten haluat veljellisen neuvon tai ohimennen lausutun lauseen kuulla...? Millä lailla meidän tulee myötäelää elämää toisten ja millä onkaan merkitystä. Mitä ystävyys, veljeys oikeasti merkitsee... Mihin asti olet valmis kulkemaan rinnalla toisen tänään tai vuosien päästä...

Aikoinaan hieman olotilassa iloisessa, ehkäpä seitinohuessa, käveli veljekset kaduilla kaupungin suuren. Alla betonisten talojen, raskaiden valojen, mietteisään iloisissa veljet sitä halkoivat. Jumalallisissa voimissaan kulkivat nuoret veljet veren, taistelun yhdistämän. Ei heilauttaisi heitä järistys maan, ei sortuvat rakenteet ihmisten maailman. Ei siipi maata viistänyt, vaan halkoi henki lailla kotkan taivaan kantta korkeaa.

Oli matkan varrella väsynyt kulkija poloinen, joka vasten betonista seinää oli hetkeksi levähtänyt. Katsoi veljet ihaille hienoja buutseja kulkijan väsyneen... Aikaa tuhlaamatta otteella ripeällä ottivat veljet buutsit talteen parempaan. Heräsi väsynyt kulkija ihmettelemään tilannetta outoa... Silloin oli ihmiset oppimassa elämää ja  korpiteillä enkeleitä. Kysyi väsynyt kulkija ihmeissään "Mitä te teette?". Vastasi veljistä kaaderi vanha  pöydän päästä "Otetaan sinun buutsit". Väsynyt kulkija ihmeissään siihen vain vastaten että "Aha". Käänsivät kauniit nuoret mielet katseensa eteenpäin ja jatkoivat kulkuaan kohti auringon nousua rinnoissaan tunne kuolematon.

Lukemattomia matkoja palvelivat nuo buutsit arvokkaat. Näkivät omalla kunniakkaalla matkallaan, selkä suorana astellessaan, omassa erityisessä arvossaan monia monia kauniita askelia. Suuria jorinoita, uskomattomia mielikuvituksellisia tarinoita, seikkailuita joita ilman hetken ainutlaatuisen ja havaittujen tilaisuuksien häikäilemätöntä hyväksikäyttöä, unohtamatta kunniaan, ei voi koskaan saavuttaa. Nuo buutsit veljelliset kävelivät matkallaan askellillaan veljellisen elämän arvoisen matkan. Buutsit eivät koskaan tunteneet olevansa ylpeitä hölmöläisiä vaan kävelevänsä tunsivat kunniansa kukkuloilla loppuun asti. Nuo buutsit tunsivat yhteyden eri jaloissa, eri tarinoissa ja kuitenkin samoissa, kaikkia on samaa, yhtä.

"Mieti mitä jää kun mä lähden täältä, mutta ei syytä huoleen... Minä olen tässä, se päivä ei ole vielä tänään." (C/E) Mutta millainen se päivä olisi ja mitä on sen jälkeen. Millaisia tarinoita sinä kerrot, mitä jälkeen jättämiäsi kadut, mitä sinä näet läpi ajan...

-g