Viistäköön kotkan tavoin siipesi maata, koskaan pintaa maan raakaa koskematta. Lailla linnun vahvan lennän yllä maan kuivan keltaisen. Miksi maa kellertävä on, ei vihreä ja vehreä, tai kirkas ja sininen, läpikuultava. Lentää elefantit yllä savannien Afrikan kohti sinisen yön unelmiin. Lähtee delfiinit tarinoita kertomaan meriin uusiin, "Thanks for the fish". Lennän iskuin siipien vankoin, mielen hataran, pelokkaan ylös maan likaisen. Uskallan korkeammalle, Excelsior, katsomaan kaarta maan, värejä viimeisiä kuolemaan... Aika mennä on kohti pimeää vapauttavaa, kuitenkin niin vierasta, pelottavaa. Pelottavia tuulia avaruuden loputtoman. On rajoja, rajoja, rajoja. Vapaus on valhetta vaan! Vapaat lentävät ilman rajoja sitovaa, ei ole niskasta pitävää, ei pantaa köyttävää, ei majoja maahan sitovaa. Kalterit kultaiset vankiloita on vaan, harhaa.
Vetää veri mukanaan matkalla vaan, tai maan, kaikkeuden laineille loputtomaan. Miksi rakkaus on painetta viiltävää, ikävää, pitävää, muuria vasten tunnetta sielua raastavaa, hetkeä ennen teloituskomppanian kiväärien pauketta kauhistuttavaa. Hetkeä merkillisen kuin ikuisuus, kuin yksi huokaus vain, lähtee piipusta aseen luoti kiitävä kuoleman kuin hidastetussa elokuvassa mustavalkoisessa. Kuuluu vain itkua lasten, on nauru hävinnyt päältä maan. Hetki viimeinen uskaltaa on.
On viiltävän helppoa rakentaa suuria majoja, mutta vaikeaa laivoja äärelle rakkauden. Uskallettava, mentävä on. Toiset uskaltavat lähteä tutkimaan erämaata loputonta, mahdollisuus se heille on, kenties viimeinen. Uuden lokikirjan sivu avattava on. Vain rohkeat selviävät, varmaa pelaavat jäävät menneisyyden juoksuhautoihin menehtymään kärsimykseen hitaaseen, merkityksettömään, itsesäällissään.
Liidän pitkin kaikkeuksien tyhjiä erämaita, loputtomasti, ajatukseni ja muistoni seuranani. Perintö vietävänä eteenpäin ikuiseen muistiin. Alku ja loppu, ympyrä. Kaikki on yhtä ja samaa.
-g
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti