Miksi

Minne katosi päivät, vierastatko kaikkea pintapuolista, itsekästä? Onko sinulla vakaamus, vakaamus jonka puolesta taistella, elää ja kuolla... Mutta mistä sinä tiedät että juuri se sinun vakaamus on oikea, juuri se mitä sinä ajatellet on oikein? Mihin sinä vertaat sitä?

Oletko vain sydämeltäsi ylpeä hölmöläinen. Vain seireeni joka runoilee ja jonka kirjaimet viettelee... Voiko joillakin olla korkeampaa tietoa jota me emme näe. Tai emme ymmärrä ja jonakin päivän huomaamme olevamme väärässä. Mistä me sen tiedämme? Usko itseesi, mutta mitä uskot...

Mistä sinä tiedät että olet olemassa? Mitä jos kaikki onkin vain heijastusta ajatuksistasi... tai jonkin toisen ajatuksista. Ikivanha kompa johon ei ole vastausta. Et sitä millään todistaa voi. Solus ipse, tunne itsesi. Kuka ajattelee? Minä ajattelen... niinkö luulet. Ikuistako tämä tietämättömyyden onni on. Miten voit erottaa unen ja "todellisuuden" rajan. Pieni paljastus... Todellisuutta ei voi määritellä. Ehkä ajattelet että tottakai voi, tottakai todellisuus on olemassa, mutta todista se...vaikka löisit minua pesäpallomailalla et millään voi todistaa että tämä kaikki on todellista. Maybe we`re just sleepwalking, again.

"Olen kertonut miten kappale liikkuu, sen pitäisi riittää, en miksi se liikkuu" (sir Isaac Newton). Wauu, tuota käsittämätöntä suuruutta! Näe sanojen lauseiden taakse. Tee näkymättömästä näkyvä.

Miksi; on maailman kaikkeuden, elämän, kuoleman, ihmisten, suhteiden, talouden, rakkauden, sodan, rauhan, kaiken, paras kysymys. Älä koskaan unohda sitä, se kertoo totuuden, aikanaan, koska kaikella on aikansa.

"Luonto ei ymmärrä pilailua, ei sarkasmia; se on aina totuuden mukainen ja ankara; ja virheet ja viat ovat aina ihmiskätten töitä. Luonto halveksii ihmistä joka ei kykene arvostamaan sitä; se paljastaa itsensä ja salaisuutensa vain soveliaille, turmeltumattomille ja totuudenmukaisille." (Goethe)

Älä anna periksi viattomuudestasi, kunniastasi ja turmeltumattomuudestasi. Älä anna koskaan periksi arjen, työn, toisten ihmisten, kumpanien, elämäsi edessä. Ole se miksi synnyit, viaton, soturi, ole paras itsesi. Nyt on yhdestoista hetki... kello lyö yksitoista. Muista kunnioituksella niitä jotka ovat menneet ennen sinua ja muistakaa ne jotka eivät tänään olleet täällä. Jaa maailmaan sinun osasi toivosta, jaa sinun osasi kauniimmasta tulevaisuudesta.

-g

Yksinäisiä

Mies vanha kävelee varjossa metsän tummien mäntyjen, rannalla järven kirkaan, syksyn kuulaan ensimmäisen pakkasen pureman. Raakkuu varikset, lentää joutsenet. Poimii oksan toisenkin. Hidastuu vauhti puuskuttaen. Katsoo selälle järven, mitä siellä näkee? Vie oksan toisenkin kärryyn odottavaan. Kirkas taivas katsoo muurahaisia maan. Mitä vanhus miettii? Mitä enää odottaa? Lämmintä tuolia odottavaa ääressä laatikon, juomaa haaleaa, rutiineja päivän, kuukauden, vuodesta toiseen... Mennyttäkö elämää, mistä paitsi jää. Kenties nuorien vielä jaksavien askelten tahtia, vaiko puuskutusta poikain, puuhaa loppumatonta, minne johtaa tää... Pimeän tultua turtana mietii olenko tässä vielä huomenna, niin pitkä on ikuisuus, niin yö on pysyvää.

Kaikella on aikansa, mutta riittääkö mikään? Mikä riittää? Onko parempi olla yksinäinen kahdestaan. Elää elämää elämättä, tietämättä miksi ja mistä elää, mihin elää... Riittääkö aika, riittääkö aika ymmärtää, riittääkö aika ajatella jotta voi ymmärtää. Riittääkö sisu, riittääkö sisu myöntää erehtyneensä, riittääkö sisu avata mieli, katsoa uusin silmin, avata mieli näkemään kaikkeuden suuruus ja salaisuudet niiden takana. Riittääkö asenne, riittäkö asenne taistella mielipiteitä perusteettomia vastaan, ystäviä, tuttuja, rapujen kokoontumisia... Riittääkö nöyryys josta suuruus nousee. Riittääkö muille, riittääkö itselle...

Pimeän tultua puristan sun kättäs ja ikuisuus on yhtä.

-g