Mies vanha kävelee varjossa metsän tummien mäntyjen, rannalla järven kirkaan, syksyn kuulaan ensimmäisen pakkasen pureman. Raakkuu varikset, lentää joutsenet. Poimii oksan toisenkin. Hidastuu vauhti puuskuttaen. Katsoo selälle järven, mitä siellä näkee? Vie oksan toisenkin kärryyn odottavaan. Kirkas taivas katsoo muurahaisia maan. Mitä vanhus miettii? Mitä enää odottaa? Lämmintä tuolia odottavaa ääressä laatikon, juomaa haaleaa, rutiineja päivän, kuukauden, vuodesta toiseen... Mennyttäkö elämää, mistä paitsi jää. Kenties nuorien vielä jaksavien askelten tahtia, vaiko puuskutusta poikain, puuhaa loppumatonta, minne johtaa tää... Pimeän tultua turtana mietii olenko tässä vielä huomenna, niin pitkä on ikuisuus, niin yö on pysyvää.
Kaikella on aikansa, mutta riittääkö mikään? Mikä riittää? Onko parempi olla yksinäinen kahdestaan. Elää elämää elämättä, tietämättä miksi ja mistä elää, mihin elää... Riittääkö aika, riittääkö aika ymmärtää, riittääkö aika ajatella jotta voi ymmärtää. Riittääkö sisu, riittääkö sisu myöntää erehtyneensä, riittääkö sisu avata mieli, katsoa uusin silmin, avata mieli näkemään kaikkeuden suuruus ja salaisuudet niiden takana. Riittääkö asenne, riittäkö asenne taistella mielipiteitä perusteettomia vastaan, ystäviä, tuttuja, rapujen kokoontumisia... Riittääkö nöyryys josta suuruus nousee. Riittääkö muille, riittääkö itselle...
Pimeän tultua puristan sun kättäs ja ikuisuus on yhtä.
-g
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti