Sivistys

Juoksenko junaan viimeiseen vain näinkö sen vain menneen. Teillä tuntemattomilla katsoin kauniita rantoja taivaan, kauemmas kuin nähdä voi. Vuoria lumihuippuisia, vuonoja smaragdin vihreitä. Haistoin ilmaa jäämeren raikkaan. Kauneutta kuolleilla kielillä. Hiljaisuutta ilman ääniä, ei hiiskaustakaan, rauhaa itseään suurempaa. Kuljin huipuilla tuntureiden, nukuin kainalossa nummien. Metsän näen jämäkän ja vaaran sinertävän. Tahdoin olla vapaa, hengittää hillan ja havun tuoksua, nähdä taivaanrannan taa.

Riemua joka saa nauramaan, onnea, yhteyttä sanoinkuvaamatonta... 

Näin teitä ihmisen, viillettyjä arpia iholla samettisella, pientareita likaisia, piittaamattomasti heitettyjä roskia, tupakan natsoja, jälkiä maantumattomia. Levähdyspaikkoja kaatopaikkoina. Ihminen sivistymätön raiskaa tämän maan... Hajullaan ja mellullaan tuhoaa, omistaa oikeudettomasti, kaiken ympäröi. Missä se sivistys asuu, yhteiskunnassako vaiko kollektiivinen typeryys. Tuli ja jää kaiken pois pyyhkii.

Sinun pitäisi tietää paremmin!

Uusi yö laskeutuu yhtä nopeasti kuin se meneekin. Muistot varjojen laskeutuvat kuin muste sivuille kirjojen, hämärtyen aikaan äärettömään. Muistatko illan siellä, neljän tuulen tiellä, tiellä hiljaisuuden, kylmän kuun, kirkkaiden lähteiden, vesien raikkaiden. Leijona karjahtaa täysikuulle ja avaruuskin hiljenee. Riittääkö meille enkeleitä...

Etsin sinut tuhannesta maailmasta vaikka se veisi kymmentuhannen elämän ajan. Pidän kiinni ja unohdun aikaan. Matkamies maan, aina kaipaus pois tästä maailmasta. Onnensoturin sanomaa; sellainen on matkamiehen zen-matka.

Harva tällä hymyilee, kaikkilla täällä kiire on, kiire ei minnekkään. Tuo ainoa paikka lie vailla vainoa on korpimaa. Siellä ei ole mitään pahaa on vain hyvä. Hiljaisuus pitää kuulla.

-g

Sydämmiä

Kaipaatko jonnekin... Tuntureille varpujen ja sammalten joukkoon kävelemään rauhassa pitkin kohti suurta tuntematonta. Askel askeleelta luonnon upealla pöydällä täynnä värejä sateenkaaren, kuvien heijastusta kirkkaiden purojen pinnoista, auringon välkkeen kaukaisista järvistä. Tuo ylisuuri rinkka pienen ihmisen selässä täynnä elämän mausteita. Katsot askel kerrallaan kohti seuraavaa tunturia. Tuolla korkealla puuttomalla pallaksella näet kymmenien kilometrien päähän, aavaa taivasta, tyhjyyttä joka sitoo, aukeaa avaruutta jossa mieli lepää, hento tuuli kuin kuiskaus hiuksilla. Huomaat liikkeen pienen aivan näkökyvyn rajamailla ja näet muutaman vaalea poro laiduntavan rauhassa seuraavan tunturin rinteillä. Kotka tuo ihmeellinen näky, liitää korkealla majesteettisessa rauhassaan katsellen maailmaa omasta perspektiivistään, ihmetellen vaeltavia sopulilaumoja. Pysähdyt pienen puron varrelle, keität kahvit, haukaat palan purtavaa ja jälleen kuulet tuon hennon tuulen hiljaisen kuiskauksen lehdissä ja muistat... Lepäät hetken poissa maailman kiireistä. Poissa on pedot, vainoavat demonit, ajatukset, poissa on kiire vain hetki jäljellä, aika jota ei ole aikaa vahtia. Tunnet kipua, et sitä enää pelkää, siedät vain sen. Tunnet hiljaisuuden, kuiskauksen sfäärien kaukaa ajan takaa.


Kotka jatkaa liitoaan korkealla tuntureiden yläpuolella välittämättä laumoista sopuleiden, poroista laiduntavista, kulkureista. Tunnet syvällä sisällä, silmin Kotkan ja näet miten sokeiden maassa yksisilmäinen on kuningas. Toivo että kuningas on kunniallinen ja usko että kuninkaalla on hyvä sydän. Viimeisten hetkien kohdalla usko on poissa, toivo menettää merkityksensä, mutta sydän yltää ajan toisellekin puolelle. 


-g