Valoa

Kuljen tietä tyhjyydestä toiseen, polkuja kovin erillaisia katsellen. Äärettömään venyvä kuminauha, läpi ajan ja kaikkeuden. "Turhuuden turhuutta, kaikki on turhuutta sanoin saarnaaja". Yhtä kaikki, kaikki on yhtä, osa ympyrää, samaa leikkiä hiekkalaatikossa alussa ja lopussa... Ilman valoa...

Kuuntelen tarinaa kaunista, katselen näyttämöä joka asetettu on vain tarkoitusta varten. Kauneutta taiteen, liikkeiden sulavien takana suurempien tarkoitusten. Niin kaunis ja mieltä liikuttava on laulu syvältä sisimmästä kumpuavan joukon yhtenäisen, voimaa takana järjen. Otan siihen osana palasena tavan ikuisen. Toinen katselee, toinen kuuntelee, toinen kokee hetken jos toisenkin. Toinen unohtaa, toinen hetken muistaa, mutta vain yksi elää todeksi, muistaa, kasvaa, kehittyy. Erilaisia ihmisiä, erilaisia mieliä, erilaisia polkuja.

Egoismi juontaa juurensa kenties renesanssista, 500 pitkää vuotta kehittyen, kasvaen mittoihin tämän päivän, jättiläiseksi. Sitä hintaa maksamme. Mitä oli ennen tuota pitkää aikaa... Kauas täytyy katsella, arvella. Yhteisö, hierarkia, johtaja. Kaipa aina alusta historian on joku tarvittu asettumaan joukon kärkeen, johtamaan. On johdettu kukkuloille kunnian ja alimpaan helvettiin. Noustu menestykseen ja tuhottu rakennettu. On ollut hyviä ja kunniallisia, huonoja ja itsekkäitä johtajia. On puhallettu ikuisen tuulen lailla vuoria maan. Erilaisia pyrkimyksiä, erilaisia päämääriä, erilaista moraalia, erilaista eettisyyttä. Nykyhetki, tässä ja nyt... kaikilla on mielipide, perusteetonkin pienemmän mielen. Tuo mielipide tai olotila joka pitää välttämättä oksentaa jokaisen nähtäväksi...  ja poistaa kaikki epäilys. Egoismi, individualismi, liberalismi kaikki yhtä laiskuutta. Luulet olevasi ahkera, mutta olet lopettanut ajattelun. "Pahinta on henkinen laiskuus, joka estää mielen ponnistelun kiusauksia vastaan ja johtaa meidät enemmistön mukana joutavaan kehittymättömyyden tilaan."

Yhteiskunta joka ei ole henkisesti valveutunut ja kohonnut tietoisuudessaan, kehittää oman aikansa ilmiöitä, mielipiteiden ja tietämättömyyden perustalta. Tuollainen liberalistinen, laiska yhteiskunta johtaa edustuksellisen demokratian mielipideilmiönmuodostuksen kautta, itseään ja järjestelmää ruokkien, kohti omaan väistämättömään tuhoonsa. "Moraaliset hyveet ovat menestyksen perusta, tuki ja suuruuden henki (James Allen)." Yhteiskunta ja yksilö, yksilö ja yhteiskunta ilman moraalia, ilman viisautta hajoaa sisältä päin.

Kuunteletko, katseletko sinä näytelmää oppiaksesi, elääksesi oppimaasi todeksi. Nähdäksesi jonakin päivänä valon, oivalluksen ja viedäksesi sitä joukon edessä valaisten pimeää. Taisteletko sinä urheana leuka pystyssä omalla valon miekallasi laiskuutta ja typeryyttä vastaan tuossa äärettömässä tietämättömyyden autiomaassa. Oletko valmis oppimaan ja olemaan opetettavissa, etsimään todellista valoa sisältäsi.

Kaikki lähtee ajatuksesta. Puhdas ajatus on kuin Brut Nature, ilman tippaakaan sokeria. Silloin ja vain silloin paljastuu mielen puhtaus.

-g

Sotureita

Suolainen on maku huulilla katkeran... Kävellen kadulla farkkutakin kaulukset pystyssä, tunnossa voiman nuoruuden. Soittoruokalan baarissa katsoen silmiin nuoriin vihaisiin. Tärinää, värinää, uhoa, tuhoa, koiria pieniä räksyttäviä... Oletko huomannut, pienimmät koirat räksyttävät eniten, pelostako, uhostako, egostako, hulluudesta evoluution...

Pilvet matelevat ylitsemme, ajasta toiseen, ikuisuuden mitassa elämän ihmisen. Hiipuu tähdet nousevaan aamuun, häviää koiran räksyttävät kääntyen kannoiltaan kohti koppejaan. Nousee aamu käyden pitkin tietä paljaan mustaa. Käy valo pitkin järven pintaa, tuoden viestiä kaukaisen maan. Säde ihollas viipyy, hetki pysähtyy...

Mutta asiaan... tai sen viereen, kunniaan. Mitä kunnia on? Mitä tuo sana tavanomainen tarkoittaa? Sotilaskunnia, sotilaan kunnia, soturikunnia, kunniakas soturi, honour, Bushido, way of warrior... kunnia elämässä ja toiminassa, kunniakkaasti elettyä elämä... Kysymys on varmastikin määrittelystä, kuka kokee ja näkee mitenkin tai tulkitsee jonkin sanan tai asian. Kaipa honour puhtaimmillaan kuvaa sitä kunniaa joka ihmisen tiellä voi olla kaikkeutta ja toisia ihmisiä kohtaan tai Bushidon käyttäytymisohjeita, eettisiä- ja kunniakäsityksiä. Mitä kunnia sinulle on? Elätkö koodin, periaatteen mukaisesti?

Surkuhupaisinta on nähdä ihmisten heittävän periaatteet nurkkaan rahan, harhaisen aseman tai loukatun egon takia. Vain vahva mieli voi myöntää ja kantaa epäonnistumisensa, kantaa vastuunsa valinnoista. Ajastaan ne kaikki muuttuvat voitoiksi. Joskus on kaunista ja kunniakasta nuolla haavansa ja todetta toisen olleen parempi. Se vaatii vahvuutta ja siitä kasvaa suuruus. "Aina löytyy lännestä nopeampi vetäjä".

-g

Unpluged

Näetkö kuvia, tunnetko niitä, tunnetko noita tunteita, tapahtumia tai tapahtumattomia... mitä ne tarkoittaa, uskotko niihin, uskotko sisimpääsi?

Ihmetellessäsi maailman menoa milloin kävellessäsi katuja pitkin, autolla ajaessa tai kotona sängyssä maatessasi pimeyden huntuun verhoutuneena, tulee mieleen tilanteita, tunteita, kuvia jostakin kaukaa. Ei läheltä, ei kaukaa ajallisesti vaan aalloilta kaikkeuden, sisältä, sielusta, jostain silmien takaa. Selittämättömiä asioita joita vain tiedät ja näet. Ravistelet laatikkoa jossa palapelin palat ovat irrallaan ja vastoin thermodynamiikan toista pääsääntöä palat alkavatkin loksahdella kohdalleen, muodostaen kuvaa... kausaalisuuttako.

Oletko koskaan ajatellut jotakin ihmistä ja juurikin silloin hän soittaa puhelimeesi tai kävelee kadulla vastaan? Oletko kokenut deja vu tilanteessa arvaamattomassa? Pystytkö tietämään mitä toinen sanoo ennen sanoja? Miksi tapaat tuon ihmisen tai kuulet hänestä juuri silloin, miksi koet, miksi näet selittämättömiä asioita, miksi kohtaat odottamattomia tilanteita niin kuin hyvän päivän tuttuja, miksi tunnet ja näet?

Näetkö nuo seitin ohuet langat ja verkot, nuo polymeeriketjut mutta paljon pienemmät kuin molekyylit. Nuo yhteydet, valoisat joustavat yhteydet, jotka kurottavat ajan ja paikan taa toisiin sieluihin tuntemaan ja näkemään. Nuo yhteydet jotka tuovat myös tuskaa. Arki, kyynisyys eivät niitä näytä.

Muistatko kun lapsena juoksentelit aurinkoisena kesäpäivänä pitkin hiekkatietä pajunoksa kädessä, kirmaten pitkin niittyjä alla suurien lämpöisten puiden. Kävellen pitkin joen rantaa vettä loiskutellen, kiviä heitellen. Katsellen ihmeitä maailman lapsen ilolla ilman huolen häivääkään hetkestä tai tulevasta, mistään. Olit puhdasta iloa ja valoa. Sellaisia nuo yhteydet, nuo harvinaisimmat ja kauneimmat, ovat puhtaimillaan.

Tuo kaunis värien leikkiä täynnä oleva niitty ja hiekkatie jota suuret puut vierustavat kullankeltaisilla lehdillään. Lämmin tuulen vire joka koskettaa poskea ja silittää hiuksia, rauha, lämpö, puhtaus. Mutta jos tunnet ja näet miten tummat uhkaavat pilvet ovat niityn päällä, raiskaavat sitä rankkasateellaan, tuhoaa tuon puhtauden... uskotko... uskotko sisimpääsi?

Joku toki voisi toisinkin väittää, etuja suojellakseen, pelosta, heikkoudesta. Tekisikö hän heikkoudellaan karhunpalveluksen noilla kaikkeuden aalloilla kulkeville seitin ohkaisille, hauraille yhteyksille ja niiden näkevien uskolle sekä tutkiskelulle. Mikään ei voi koskaan palauta sitä lapsen riemua, iloa ja puhtautta takaisin. Koska on informaatiota joka on kaikkeuden muistissa eikä sieltä koskaan häviä. Tuo niitty, tuo hiekkatie ja suuret puut kultalehtisinä voivat palata, hetket voivat olla kauniita, mutta yhteyden puhtaus ei palaa koskaan.



Joskus myöhemmin mikä oikeasti vaivaa ajatustasi, jos sisimpäsi ja tunteesi toimivat thermodynamiikan toisen pääsäännön vastaisesti, missä ja miten epäjärjestys kasvoi...

-g

Armoton

"Päiväkodin lapset ovat pihalla taas. Niin kai minäkin.... enää en tiedä missä oon. Tänään olet lähtenyt pois." PMMP

Miten voit keksiä uutta, vanhaa... kaikki on jo. Sinä olet vain niitä tarinoita joita olet. Mutta ne tarinat ovat ainutkertaisia. Sinä olet ainutkertainen, arvokas, ainut laatuaan, paras itsesi. Sulje silmät rakkaani, jokainen tarina jota kerrot, jota koet, näet, on sinun omasi, ei kenenkään muun. Voi kun osaisinkin keksiä uusia sanoja, uusia riiimejä, tarinoita, runoja kauniita. Mutta mitä pidemmälle nuo päivät käyvät, vain sankareiden töitä.

Palaan hetken kotiin päin, alkuun... miten hetkestä kiinni saan. Pysähdy siihen hetkeen jolloin tie on risteyksessä.. Valitse ja toki aina taivaan kannella voi valita uudelleen. Mutta tiedätkö mistä valitset, se vaatii viisautta. Ei kysymys ole vastauksista, ei päämäärästästä, vaan siitä että löytää kysymykset...

Niin erillainen tuo hetki on, mitä hävittänyt olen aikaan kiireisen matka, äärettömyyteen. Muistiin kaikkeuden. Miten sen sieltä haet... Pimeän tultua mä purista sun kättäs, pidäthän kiinni hetken tään matkalla maan, että minäkin jaksan. Siltikin tunnen sen hetken sielussa en sitä koskaan unohda.

Voisin kuunnella nauruasi pilvissä soivaa lailla kantelen helkkyvän, lailla lapsen viattoman. Järven rannalla käy valon ensisäde vasten ihoasi kuulasta ja hetki on ikuinen.. Mitä kaikkea silmät eivät nää, mutta sielu tuntee tanssin taivaan, tuntee pureman ajan hampaan.  

Mitä enää näen, näenkö mitään mitä sinä näet, sitä mitä minä?
 
Kaikki nämä vuodet ovat huomaamatta syöneet usko ihmisiin, aivan huomaamatta taistelen vasten virtaa vastakkaista. Hiljalleen keitetty kuin sammakko kiehuvaan veteen, jota aina vain enemmän lämmitetään.

Ja siltikin missä me olemme keskellä kaikkeutta, pienellä kivellä, haavoittuvaisia. Näkemättä ympärille, ymmärtämättä myrskyjä, suuria. Omassa pienessä maailmassa, omilla sokeilla tasoillamme.

Olen jossain täällä... onko meillä vielä aikaa.

"Tyger tyger burning bright
in the forests of the night,
What immortal hand or eye
Dare frame thy fearfyl symmetry?"
William Blake

-g

Korpiteitä

"Mieti mitä jää kun mä lähden täältä..." (Cheek/Erin) kaikenlaista skeneä mollia ja duuria, miten mieli sen haluaakaan mieltää, mutta ei syytä huoleen ja miksipä olisi. Yksi henkäys tämäkin hetki täällä on vaan.

Miten haluat veljellisen neuvon tai ohimennen lausutun lauseen kuulla...? Millä lailla meidän tulee myötäelää elämää toisten ja millä onkaan merkitystä. Mitä ystävyys, veljeys oikeasti merkitsee... Mihin asti olet valmis kulkemaan rinnalla toisen tänään tai vuosien päästä...

Aikoinaan hieman olotilassa iloisessa, ehkäpä seitinohuessa, käveli veljekset kaduilla kaupungin suuren. Alla betonisten talojen, raskaiden valojen, mietteisään iloisissa veljet sitä halkoivat. Jumalallisissa voimissaan kulkivat nuoret veljet veren, taistelun yhdistämän. Ei heilauttaisi heitä järistys maan, ei sortuvat rakenteet ihmisten maailman. Ei siipi maata viistänyt, vaan halkoi henki lailla kotkan taivaan kantta korkeaa.

Oli matkan varrella väsynyt kulkija poloinen, joka vasten betonista seinää oli hetkeksi levähtänyt. Katsoi veljet ihaille hienoja buutseja kulkijan väsyneen... Aikaa tuhlaamatta otteella ripeällä ottivat veljet buutsit talteen parempaan. Heräsi väsynyt kulkija ihmettelemään tilannetta outoa... Silloin oli ihmiset oppimassa elämää ja  korpiteillä enkeleitä. Kysyi väsynyt kulkija ihmeissään "Mitä te teette?". Vastasi veljistä kaaderi vanha  pöydän päästä "Otetaan sinun buutsit". Väsynyt kulkija ihmeissään siihen vain vastaten että "Aha". Käänsivät kauniit nuoret mielet katseensa eteenpäin ja jatkoivat kulkuaan kohti auringon nousua rinnoissaan tunne kuolematon.

Lukemattomia matkoja palvelivat nuo buutsit arvokkaat. Näkivät omalla kunniakkaalla matkallaan, selkä suorana astellessaan, omassa erityisessä arvossaan monia monia kauniita askelia. Suuria jorinoita, uskomattomia mielikuvituksellisia tarinoita, seikkailuita joita ilman hetken ainutlaatuisen ja havaittujen tilaisuuksien häikäilemätöntä hyväksikäyttöä, unohtamatta kunniaan, ei voi koskaan saavuttaa. Nuo buutsit veljelliset kävelivät matkallaan askellillaan veljellisen elämän arvoisen matkan. Buutsit eivät koskaan tunteneet olevansa ylpeitä hölmöläisiä vaan kävelevänsä tunsivat kunniansa kukkuloilla loppuun asti. Nuo buutsit tunsivat yhteyden eri jaloissa, eri tarinoissa ja kuitenkin samoissa, kaikkia on samaa, yhtä.

"Mieti mitä jää kun mä lähden täältä, mutta ei syytä huoleen... Minä olen tässä, se päivä ei ole vielä tänään." (C/E) Mutta millainen se päivä olisi ja mitä on sen jälkeen. Millaisia tarinoita sinä kerrot, mitä jälkeen jättämiäsi kadut, mitä sinä näet läpi ajan...

-g

Onnistumisia

Entä jos kaikki se mitä etsit on edessä sinun... Etsitkö jotakin, ehkä sen löysitkin, ehkä kadotitkin.

Millaisia asuja sinä pidät juhlissa? Mitä katsot, mihin huomion kiinnität. Elämähän on vain nyt ja tässä.

Olipa kerran... säkenöivän kaunis nainen ja komea hyvätapainen mieshenkilö jotka riensivät päivien kiireisten jälkeen juhliin kutsuttuna, nostettuna arvoon ansaittuun ja ansaitsemattomaan. Voisimme miettiä yötä pysyvää, ketoja kauniita, puiden lehtien huminaan, lintujen lentoa lämpimään, loppua maailman. Mutta muutuuko mikään ja kaikki muuttuu... Kävelevät kauniit ja rohkeat mattoa punaista kohti kunnian kukkuloita juhliin kansakunnan päällä korut komeat, silkit kauneimmat. Mihin ilmapäät silloin keskittyy, leipää ja sirkushuveja.

Unohtuu arki harmaa hetken vaan, pakatut laukut oven pielessä. Kävelee kuninkaat ilman vaatteita kansan kadulla hurratessa hurmostaan. Näinkö me päivämme lyhyet, arvokkaat elämme, harhassa. Katsoen, arvostellen vaatteita kuninkaiden. Näinkö me kunnioitamme uhrauksia menneiden. Näinkö me ylistämme lahjaa ainutlaatuista jonka saaneet olemme.

Lennä siipien vapaiden lailla lintusten. Lennä eri suuntaan kuin muut, muuta muidenkin reittiä, onnistu, näe hetki suurempi, huuda läpi kaikkeuden vapautta ja he kuulevat. Katso läpi verhon harmaa, synkän, pimeän.... mustakin on vain harmaan sävyjä. Kuinka paljon sinun pitää uida vasten virtaa keksinkertaisuuden, tulvaveden likaisen. Jokaisella meillä määrämme on, laskematon, etkä sitä hetkeä omistaa saa. Kaikkeudessa ei ole paikkaa jossa valo ei olisi käynyt, edes hetken, takerru sen totuuteen, purista kättä valonkantajan, opeta muitakin kävelemään. Katso, kuuntele, ajattele niin näet...

"Minän eheyden antama voima on viisaus, elämän viisaus. Silloinkin kun ei pysty minän eheyteen on tavoitteena olla vähemmän rikkinäinen."

-g

Uskallusta

Viistäköön kotkan tavoin siipesi maata, koskaan pintaa maan raakaa koskematta. Lailla linnun vahvan lennän yllä maan kuivan keltaisen. Miksi maa kellertävä on, ei vihreä ja vehreä, tai kirkas ja sininen, läpikuultava. Lentää elefantit yllä savannien Afrikan kohti sinisen yön unelmiin. Lähtee delfiinit tarinoita kertomaan meriin uusiin, "Thanks for the fish". Lennän iskuin siipien vankoin, mielen hataran, pelokkaan ylös maan likaisen. Uskallan korkeammalle, Excelsior, katsomaan kaarta maan, värejä viimeisiä kuolemaan... Aika mennä on kohti pimeää vapauttavaa, kuitenkin niin vierasta, pelottavaa. Pelottavia tuulia avaruuden loputtoman. On rajoja, rajoja, rajoja. Vapaus on valhetta vaan! Vapaat lentävät ilman rajoja sitovaa, ei ole niskasta pitävää, ei pantaa köyttävää, ei majoja maahan sitovaa. Kalterit kultaiset vankiloita on vaan, harhaa.  

Vetää veri mukanaan matkalla vaan, tai maan, kaikkeuden laineille loputtomaan. Miksi rakkaus on painetta viiltävää, ikävää, pitävää, muuria vasten tunnetta sielua raastavaa, hetkeä ennen teloituskomppanian kiväärien pauketta kauhistuttavaa. Hetkeä merkillisen kuin ikuisuus, kuin yksi huokaus vain, lähtee piipusta aseen luoti kiitävä kuoleman kuin hidastetussa elokuvassa mustavalkoisessa. Kuuluu vain itkua lasten, on nauru hävinnyt päältä maan. Hetki viimeinen uskaltaa on.

On viiltävän helppoa rakentaa suuria majoja, mutta vaikeaa laivoja äärelle rakkauden. Uskallettava, mentävä on. Toiset uskaltavat lähteä tutkimaan erämaata loputonta, mahdollisuus se heille on, kenties viimeinen. Uuden lokikirjan sivu avattava on. Vain rohkeat selviävät, varmaa pelaavat jäävät menneisyyden juoksuhautoihin menehtymään kärsimykseen hitaaseen, merkityksettömään, itsesäällissään.

Liidän pitkin kaikkeuksien tyhjiä erämaita, loputtomasti, ajatukseni ja muistoni seuranani. Perintö vietävänä eteenpäin ikuiseen muistiin. Alku ja loppu, ympyrä. Kaikki on yhtä ja samaa.

-g