Kaikkeus

"Kukaan ei koskaan voi sun paikkaa ottaa. Kukaan ei mun maailmasta tee kauniimpaa" Vesterinen

Kuka on sinun elämäsi tärkein ihminen?

Sanat ovat vain pieni osa sitä mitä voimme ilmaista, ilmaista maailmassa runouden, taiteen, laulujen, kuvien, taulujen, sanojen. Miten sinä ilmaiset itsesi, mihin sen ilmaiset. Tutki "sieluasi" mitä siellä näet? Siellä syvällä sisimmässä, niin kaukana kirjainten maailmasta, niin syvällä sisimmässä mihin kukaan muu ei voi nähdä. Siellä syvällä salatussa maailmassa  on jotakin mitä me emme aina pysty tuomaan muiden ymmärrettäväksi. Ei sanat riitä, ei laulutkaan kanna, ei kirjaimet löydä ystävää vierelleen, "Syvällä sielussa sävelet soi, sinfoniat". Sinä näet, Sinä tunnet ne, ne sävelet tutut, jotka aina heleästi hiljaa siellä soivat...

Siksi me olemme täällä tunteaksemme, ilmaistaksemme, heittääkseme itsemme peliin. Peliin lähes loputtomaan taisteluun ymmärtämättömyyttä vastaan. "Sielun sivistystä ei rahalla saa, ainoastaan vain ajatelemalla". Vie minut maailmaan taivaanrannan taa, maalaa maisemaa meren rauhallisuuden, meren takana äärettömyyden, turvasataman rauhaan sielujen hauraiden, seesteisyyden maailmaan. Maalaa omaa taivaanrannan maisemasi.

Voit ajatella moniakin ihmisiä, lapsia, kumppania, lähimmäisiä, mentorieitasi... mutta tärkein ihminen elämälllesi olet Sinä itse! Sinä elät elämäsi, ei kukaan muu. Sinä olet se joka joutuu vastaamaan valinoista. Sinä olet Sinä. Jos Sinä voit huonosti, onko muillakaan mahdollista voida hyvin... Sinä olet elämäsi tärkein ihminen. Vaali sitä, kehitä itseäsi, nouse suuruuteen, nouse tekemään omasta maailmastasi kaunis. Auta muita vahvalla käden puristuksellasi keskeltä pimeyden, nousemaan valoon idän auringon ensi säteiden.

Olethan vierelläni vielä huomenna kantamassa minua maailmaan parempaan.

-g

Yksinäisiä

Mies vanha kävelee varjossa metsän tummien mäntyjen, rannalla järven kirkaan, syksyn kuulaan ensimmäisen pakkasen pureman. Raakkuu varikset, lentää joutsenet. Poimii oksan toisenkin. Hidastuu vauhti puuskuttaen. Katsoo selälle järven, mitä siellä näkee? Vie oksan toisenkin kärryyn odottavaan. Kirkas taivas katsoo muurahaisia maan. Mitä vanhus miettii? Mitä enää odottaa? Lämmintä tuolia odottavaa ääressä laatikon, juomaa haaleaa, rutiineja päivän, kuukauden, vuodesta toiseen... Mennyttäkö elämää, mistä paitsi jää. Kenties nuorien vielä jaksavien askelten tahtia, vaiko puuskutusta poikain, puuhaa loppumatonta, minne johtaa tää... Pimeän tultua turtana mietii olenko tässä vielä huomenna, niin pitkä on ikuisuus, niin yö on pysyvää.

Kaikella on aikansa, mutta riittääkö mikään? Mikä riittää? Onko parempi olla yksinäinen kahdestaan. Elää elämää elämättä, tietämättä miksi ja mistä elää, mihin elää... Riittääkö aika, riittääkö aika ymmärtää, riittääkö aika ajatella jotta voi ymmärtää. Riittääkö sisu, riittääkö sisu myöntää erehtyneensä, riittääkö sisu avata mieli, katsoa uusin silmin, avata mieli näkemään kaikkeuden suuruus ja salaisuudet niiden takana. Riittääkö asenne, riittäkö asenne taistella mielipiteitä perusteettomia vastaan, ystäviä, tuttuja, rapujen kokoontumisia... Riittääkö nöyryys josta suuruus nousee. Riittääkö muille, riittääkö itselle...

Pimeän tultua puristan sun kättäs ja ikuisuus on yhtä.

-g

Sydämmiä

Kaipaatko jonnekin... Tuntureille varpujen ja sammalten joukkoon kävelemään rauhassa pitkin kohti suurta tuntematonta. Askel askeleelta luonnon upealla pöydällä täynnä värejä sateenkaaren, kuvien heijastusta kirkkaiden purojen pinnoista, auringon välkkeen kaukaisista järvistä. Tuo ylisuuri rinkka pienen ihmisen selässä täynnä elämän mausteita. Katsot askel kerrallaan kohti seuraavaa tunturia. Tuolla korkealla puuttomalla pallaksella näet kymmenien kilometrien päähän, aavaa taivasta, tyhjyyttä joka sitoo, aukeaa avaruutta jossa mieli lepää, hento tuuli kuin kuiskaus hiuksilla. Huomaat liikkeen pienen aivan näkökyvyn rajamailla ja näet muutaman vaalea poro laiduntavan rauhassa seuraavan tunturin rinteillä. Kotka tuo ihmeellinen näky, liitää korkealla majesteettisessa rauhassaan katsellen maailmaa omasta perspektiivistään, ihmetellen vaeltavia sopulilaumoja. Pysähdyt pienen puron varrelle, keität kahvit, haukaat palan purtavaa ja jälleen kuulet tuon hennon tuulen hiljaisen kuiskauksen lehdissä ja muistat... Lepäät hetken poissa maailman kiireistä. Poissa on pedot, vainoavat demonit, ajatukset, poissa on kiire vain hetki jäljellä, aika jota ei ole aikaa vahtia. Tunnet kipua, et sitä enää pelkää, siedät vain sen. Tunnet hiljaisuuden, kuiskauksen sfäärien kaukaa ajan takaa.


Kotka jatkaa liitoaan korkealla tuntureiden yläpuolella välittämättä laumoista sopuleiden, poroista laiduntavista, kulkureista. Tunnet syvällä sisällä, silmin Kotkan ja näet miten sokeiden maassa yksisilmäinen on kuningas. Toivo että kuningas on kunniallinen ja usko että kuninkaalla on hyvä sydän. Viimeisten hetkien kohdalla usko on poissa, toivo menettää merkityksensä, mutta sydän yltää ajan toisellekin puolelle. 


-g

Untuvia

"Niin kaikki ohikiitävää, ikävä ja riemu jotka hetken värähtää. Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää." Juha Tapio


Miten se elämä voikaan kulua kaikenlaiseen roskaan. Niin tai kuka sen todellisuuden sanoo mikä on roskaa ja mihin sen elämän pitäisikään kulua.  Miltä se tuntuu... Miltä se tuntuu kulkea pitkää rantaa hiekkaa varpaissa ja tuuli hiuksilla. Auringon lämpö iholla ja polte onnen sydämmessä. Miltä tuntuu pysähtyä hetkeen ja nähdä valon loistavan kasvoilla.


Eikö elämää pitäisi elää niin että jokainen hetki on kuin ensimmäinen, ainutlaatuinen, ohikiitävä. Muistatko ensimmäisen kerran kun maistoit suklaata. Ensimmäisen kerran kun näit auringonlaskun rakastamasi ihminen kainalossa. Kuun selän takana ja auringon edessä painumassa kohti länttä Kuikan huudon saattelemana. Tunnetko sen ensimmäisen kerran kun liikuttuu valuttaen kyyneleitä syvältä sisimmästä pitkin poskipäitään surun iskiessä läpi suojauksen. Ensimmäinen kerta kun tuntee kosketuksen suuremman. Musiikin kulkevan pitkin selkäpiitä. Ensimmäinen kerta oopperan suurten kivisten seinien varjossa näkee kauneutta taitteen, kovan työn, lahjakuutta ihmisen, hengen budon. Kun tuntee onnistuneen suorituksen, täydellisen heilautuksen miekan sisällään. Tai näkee perhosten siipien lentävän ilman murheita tulevaisuuden. Hetken yhdessä istuen ja avaruuden katsoessa meitä. Soittaen sfäärien musiikkia, sinfoniaa, Saturnuksen jäisissä renkaissa, kvarkkien tanssiessa ympärillämme, sisällämme. On hetki hiljaisuuden, tyhjyyden, tunne numeenisuuden. Jokainen hetki, arvokas hetki, arvokas lahja. Jokainen hetki kirjoitettuna tähtiin, aina ja iankaikkisesti. Muistoissa sielun, muistoissa elämästä josta sinut on rakennettu. Miten vähän sanat voivatkaan kuvata niitä hetkiä mitä näet ja koet, niitä tunteita joita tunnet syvällä sisimmässäsi, siellä jossakin.


Ensimmäinen kerta, hetki, ensimmäinen runo niin kuin aivastus tai orgasmi. Se joko tulee tai sitten ei. Onko se hetki ainutlaatuinen. Eikö jokainen hetkemme, lahja maailmankaikkeuden juurikin ole sitä meille. Miten sinä suhtaudut noihin hetkiin? Mikä on sinun jälkeesi lahjasi kaikkeudelle, tulevaisuudelle. Millä sinä kunnioitat saamaasi lahjaa? Nämä hetket ovat ikuisia ja kuitenkin vain niin kovin lyhyitä hetkiä ajassa.


Millaisia jälkiä sinä jätät jälkeesi, millaisia riemulla värähtäviä säikeitä. Millaista maailmaa, millaisia untuvia tyynyssäsi, millaiselle pedillä tulevaisuuden petaat. Mihin sinä matkaat, millaisia ovat sinun hetkesi, todellisuutesi?


 "Maailma on yksi ainoa todellisuus, mutta maailma jossa ei ole tilaa monille henkilökohtaisille todellisuuksille on köyhä pikku maailma." Esko Valtaoja


-g

Usko

Nouset kehään ja katsot vastustajaasi. Olet noiden armottomien kehänarujen vankina ja tuo ruma, vahva, valtava jättiläinen edessäsi irvistää pilkaten olemassaoloasi. Kello kumahtaa ja iskuja satelee oikealta, vasemmalta, suoraa edestä ja takaakin. Silmä ei edes ehdi nähdä, hand is quicklier than the eye. Ajaudut nurkkaan ja vastustajasi on armoton, murjoen, hyökäten, lyöden kaikilla keinoilla. Tuo olento ivaa mitättömyyttäsi pelkästään olemalla, ylivoimallaan. Iskuja satelee jokaisesta suunnasta ja olet väsynyt, turtana. Turtana taisteluun, turtana kipuun, turtana kilpailuun, turtana typeryyteen, turtana elämään...


Ja kuitenkin nostat leukasi ylös, ehkäpä vain refleksinä, ehkäpä vahingossa, ehkäpä tarkoituksesta. Jotakin syttyy syvällä, syvällä sisimmässä. Niin syvällä takana piilotettujen ovien, takana lukkojen, takana luoksepääsemättömien erämaiden, ettei kukaan voi sitä nähdä. Pieni kipinä, pieni toivo keskellä taistelun harmaan verhon. Astut askelen ja pidät leukasi ylhäällä. Vastustajasi hätkähtää, menettää hetkeksi kontrollin. Aika pysähtyy. Katsot silmiin, syvälle silmiin, kauas  taakse läpi ajan ja avaruuden. Näet epäuskon, hämmästyksen, heikkouden edessä pienen kipinän, pienen valon. Vastustajasi hämmentyy, menettää ajoituksen, elementeistä tärkeimmän ja perääntyy epäuskossaan. Tuo pieni valo sisälläsi kasvaa, onnistut, torjut, etenet. Valosi voimistuu ja kasvaa taistelun tiimellyksessä kuohuvaksi koskeksi. Luonnon vahvaksi elemetiksi joka murtaa ja murtautuu läpi vahvimmankin padon. Se kasvaa ja alat uskoa.


Katsot silmiin, syvälle sielun pohjaan. Ainoa vastaväite joka sinun on voitettava, on omasi.


"Sinä et koskaan tule hyväksi, jos vain päätät olla olematta huono.
Sinä et koskaan ole erinomainen, jos vain päätät olla olematta keskinkertainen.
Sinä et koskaan voita, jos vain päätät olla häviämättä" Jerry Meadows


Come on!


-g

Suunnitelmia

Nuorena voimaa uhkuvana kävelin perhoset mahanpohjassa muodostelmalentoa lentäen kohti mahtavia tammisia ovia suurien pilviä kurkottavien mäntyjen varjossa. Osaamatta aavistaa, osaamatta katsoa mitä tulevaisuus voi tuoda tullessaan. Osaamatta ajatella missä olenkaan vuoden, neljän tai kymmenen päästä. Mutta on hetkiä jolloin suurien puiden katveessa tuntee kosketuksen jonkin suuremman, ikuisen kuin äänen historian. Tuo aurinkoinen alkusyksyinen päivä, uusi päivä niinkuin niin monelle muullekin uudessa tulevaisuudessa, uudessa suunnitelmassa.

Kaksikymmentäyksi vuotta ja kuljen uudestaan tuota samaa tietä, noiden vieläkin suurempien lähes eeppisten mäntypuiden varjossa ja mietin tuota suurta suunnitelmaa. Niin suurta että hämäränverhoon se kätkeytyy ja vain pilkahduksen siitä hetkittäin nähdä saattaa. Niin monta henkäystä, niin monta ja missä olenkaan...

"Pieni sydän taivaltaa, väsyneenä maailmaan, maisema niin lohduton, vielä kotiin matkaa on. Kuka voisi rauhoittaa, levotonta matkaajaa. Hämärään jo kietoutuu, joenrannan vanha puu. Yön on tyyni suojainen, uni syvä takaa sen. Nukkuu lintu oksallaan, se unta näkee lennostaan. Tie ei kerro tulevaa, silti tahdon uskaltaa taivanrannan tarinan kuulla loppuun haluan." Sakari Kuosmanen

Millaisen tarinan sinä haluat luoda, millaisen tarinan haluat kertoa? Kerrotko itse oman tarinasi vai elätkö muiden suunnitelmien mukaisesti. Luotko oman suunnitelman, jalostatko sen tarinaksi jota kuninkaatkin kuuntelevat ja jolle jumalatkin nauravat. Elätkö oman elämäsi vai jonkun toisen. Oletko tuomittu vain kulkemaan kuin lastu virran mukana vai kannatko myös muita tyrskyjen yli. Onko suurempaa ystävyyttä, rakkautta, empatiaa, välittämistä kuin näyttää valoa pimeyden keskellä, kulkea ensimmäisenä kohti pimeää tuntematonta tietä ja auttaa joukkoa turvalliseen, tyyneen satamaan?

Ensin on autettava itseään, ensin on kasvettava. Se on meidän vastuumme ystäville, kumppaneille, yhteisölle ja ennenkaikkea lapsille. Lapset ovat tulevaisuus, lasten silmissä on valo ja nauru. Niitä mekin tarvitsemme sielumme pohjalle. Ja jonakin päivänä olet itse valmis kantamaan valoa, näyttämään esimerkkiä ja seuraavana valoa kykenee kantamaakin jo joku muu.   

-g

Ikkunoita

Kävelen hiljaisessa aamuyössä vain rauhaisa humina taustalla. Aamutähden kuulaus näkyy himmeänä verhona taivaan ja maan rajalla. Nukkuu linnut oksallaan, unta rauhaisaa alla korkeiden kattojen. Betoniviidakossa kulkee bussi viimeinen. Auto satunnainen heittäen valokiilaansa rajalle hämärän ja häviää kauas taakse siltojen. Laivan valot, keulan kuohut kaukana merellä matkalla määrättömällä. Hetken euforisen hengitän tahdissa kaikkeuden vapaana huolista eilisen, vapaana murheista huomisen ja kuuntelen laulua hiljaisten...

"Yhtenä iltana kuunnella tuulia vaan, yhtenä iltana ääniä lapsuudestaan. Kuunnella tähtien sinfoniaa taivaalla, delfinialtaissa laulua ilman ja maan. Yhtenä iltana paljon jos viiniä jois, yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois." Hector

Mitä sinä pelkäät? Pelkäätkö itseäsi, pelkäätkö epäonnistumistä, pelkäätkö sitä ettet ole hyväksytty tai tarpeeksi hyvä? Pelkäätkö sitä mitä muut sanovat, pelkäätkö olla se mitä haluaisit olla, pelkäätkö maailmaa?

Äänissä lapsuuden loistaa syksyn tähtitaivas mäntypuiden varjoista. Illan jo kääntyessä hämärän syleilyyn, pojat keinuissaan miettivät pelkojaan. Pimeää, yksinäisyys, hirviöitä kulman takaa, mitä jos ei pärjää, onko tarpeaksi komea, ydinpommeja, loukkaantumista, mörköjä sängyn alla, kaapissa...

Mistä pelko on tehty? Sanoista, kasvatuksestako, yhteiskunnan normeista, evoluutiosta, vaistosta, tietämättömyydestä, vallasta. Pelkoihin meidät kasvatetaan, pelkoon me opimme, pelkoa meissä on, kunnes...

Iltaisin äänissä lapsuuden, rajalla hetken. Kaukaisia tähtiä keinussa, varjossa mäntypuiden, kauas kauas katsellessa. Kurottaa lapsi syvälle sisimpään ja näkee; Ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse!

Ja hetki on yhtä.

-g